345. Lilly Hiatt: Trinity Lane (2017): Ote pitää

Kirjoitin pari kuukautta sitten tässä blogissa Lilly Hiattin edellisestä albumista, "Royal Blue", ja esittelin samalla artistinkin aika tyhjentävästi, joten ei siitä sen enempää. Silloin tämä levy oli aika tuore hankinta, mutta nyt olen soittanut sitä huomattavasti enemmän, enkä voi kuin todeta Lillyn otteen pitävän. Sen lisäksi minulla oli lokakuun lopulla mahdollisuus kuulla häntä livenä syksyn kotikaupungissa Bloomingtonissa - joka sivumennen sanoen on tunnin matkan päässä Indianapoliksesta, joka ilmeisesti on isä-Johnin syntymäpaikka - ja totesin tämän musiikin toimivan vähintään yhtä hyvin elävänä, ja Lilly Hiattin musiikin kuulostavan häneltä itseltään.

Musiikki on ehkä aavistuksen verran rockimpaa, lihaksikkaampaa kuin aikaisemmin - mutta jatkumo on selvä. Lilly Hiatt ei ole pelkästään hyvä laulaja ja lauluntekijä, hän antaa äänen enemän tai vähemmän nyrjähtäneille hahmoille, kuten lähtemistään katuva ja poikaystäväänsä kaipaava "The Night David Bowie Died":in kertojahahmo tai nimikappaleen kotikatuaan ja sen ihmisiä pohtiva parannuksentekijä. Esim. hitaampi "Everything I Had" asettaa nimenomaan lauluäänen keskipisteeseen, eikä syyttä. Tässäkin Lilly Hiatt muistuttaa isäänsä - lauluääni on vahva ja persoonallinen, sävelkorva varma. Ote pitää, paitsi levystä toideen, myös suvun sisällä.

"Records" kertoo osuvalla tavalla siitä, miten levykokoelma kulkee mukana vaikka ihmisiin pettyisikin - ja taidan tietää, mistä Lilly Hiatt laulaa, vaikka en ole vodkaa tai ruohoa harrastanutkaan. Se on täysosuma, mutta varsinainen tyrmäys on "Imposter", jossa hän käsittääkseen laulaa isälleen - hänestä ja aika pian Lillyn syntymän jälkeen kuolleesta äidistä, eleettömästi ja pakahduttavasti, mutta ei sentimentaalisti, perinteisen kantrihölkän muodossa. Ote pitää, niinkuin jo sanoin.

Musiikillisesti tämä levy on kai kitararockia - kielisoittimet ja mukavan hienovaraiset koskettimet antavat kappaleille johdonmukaisen äänikuvan - läsnäolevan, sopivasti siloittelemattoman mutta ei millään päällekäyvällä tavalla. Välillä pedal steelillä tuodaan kantrimaustetta, mutta sopivasti. Yksi vuoden 2017 tapauksista - ja ensi keväänä Lilly Hiatt bändeineen kiertää Skandinaviaa. Hän ei jostain syystä ole tulossa Suomeen, mutta ainakin Tukholma ja Uumaja saavat hienoja vieraita. Itse lohduttaudun tällä levyllä, ja jään odottamaan seuraavaa.