225. Manfred Mann: Mighty Garvey! (1968): Legendan synty

Manfred Mann eri bändeineen kuuluu pitkän linjan suosikkeihini - ei ehkä etulinjassa, eikä joka levytyksensä osalta, mutta tasaisesti vuosikymmenten ajan, 60-luvun parhaasta britti-R&B-bändistä hämmästyttäväksi progepopilmiöksi ja maailman parhaaksi coverbändiksi. Kautta linjan herra Lubovitz on liikkunut vaivattomasti eri tyylilajien välillä ja niitä iloisesti sekoittaen, ja tämä aikanaan ilmeisesti flopannut albumi on yksi tämän kyvyn parhaista esimerkeistä - tosin vuonna 1968 tämä monipuolisuus oli ehkä enemmn toimialastandardi kuin poikkeus.

Manfred Mannin hittisinkut olivat alusta asti useimmiten tulkintoja muiden tekemistä biiseistä - tällä levyllä ne ovat Bob Dylanin "Mighty Quinn" ja Tony Hazzardin "Ha! Ha! Said The Clown", molemmat hienoja esityksiä, viimeksimainittu mm. muikean kosketintyöskentelyn ja soundin vuoksi, ja edellinen jo siitä lähtien että biisi on hieno - esitänpä tässä yhteydessä muuten väitteen josta olen joskus saanut melkein turpiini; Dylan on yksi maailman parhaista biisintekijöistä, mutta esiintyjänä korkeintaan keskinkertainen, kun taas MM(EB) on tehnyt pitkän rivin loistavia versioita jotka järjestään pesevät alkuperäiset. Lead Belly-versiointi "Big Betty" on loistava menoveto ja liittymäkohta bändin bluesjuuriin.

Levyn varsinainen kohokohta on täyteläinen popbiisi "Cubist Town", yksi aikakautensa "kadonneimmista helmistä", mutta esim. etnomukailu "Country Dancing" on hieno. Levyn nivoo yhteen kolmiosainen "Happy Families", joka esitetään siis kolmessa eri tyylilajissa kolmen eri pseudonyymin alla, kieli tiukasti poskessa; jos jotakin haluaisin kritisoida, niin tämä levytetty huumori ei välttämättä kestä kovin monta kuuntelukertaa - joten tämä on ehkä vähän osiensa summaa pienempi kokonaisuus. Toisaalta, jos osat ovat tarpeeksi hyviä niin senkin kestää.

Vaikka se ei musiikin tasoon tai elämykseen vaikutakaan, tämä albumi on vielä mielestäni mielenkiintoinen kokonaisuus siksi, että siitä kuulee sekä 60-luvun monimuotoisuuden tradition että Manfred Mannin ja joukkojensa pyrkimyksen laajempaan ilmaisuun - tätä seuranneet Manfred Mann Chapter Threen levyt ovat minusta jazzrocksekoilua, kun taas Earth Bandissä tyylilaji löytyi, ehkä suurimpana erona se, että 70-luku vapautti bändin kolmen minuutin kahleista. Minua taas miellyttää tässä legendan synnytysalbumissa myös se, että sanottava, jota on paljon, sanotaan tiiviisti.