Minä pidä monenlaisesta musiikista; joskus maittaa hevi, välillä taas iskelmä, etniset sävyt ovat usein viehkeitä, ja jopa hyvä kantri menee jakeluun jos se on tarpeeksi juurevaa. Yhteistä kaikille näille mieltymyksilleni on se, että ne aina välillä pulpahtavat pintaan ja sitten taas painuvat taka-alalle kun joku muu kevyen musiikin alalaji puskee edelle. Tähän yleissääntöön on yksi poikkeus; en ole koko musiikkidiggariaikanani vielä kyllästynyt siihen musiikkiin, joka syntyy bluesin ja soulin välimaastossa, kumpaankin tukeutuen ja välillä muutakin lainaten - joka yleensä on hyvin sovitettua, svengaavasti soitettua ja tunteellisesti laulettua. Se on muodostunut joskus 60-luvulla, oli voimissaan 70-luvun alkupuolella, sitten ehkä vähän pimennossa mutta mykyisin voimissaan vaikka ei ehkä kaikkein suurimpien kuulijakuntien suosiossa.
Yksi tämän lajin moderni helmi on tämä levy, joka ilmestyi levylautaselleni ja iskeytyi tajuntaani aika tuoreena siinä kolme vuotta sitten, ja joka siitä lähtien on pompannut esiin tasaisin väliajoin - ja paranee joka kuulemalta. Janiva itse on altto, jonka äänessä on se sopiva sekoitus tunnetta ja säröä joka voi saada ihoni kananlihalle melkein biisistä riippumatta, ja häntä säestävässä bändissä ovat sekä torvet että Hammond kohdallaan - rytmiryhmästä nyt puhumattakaan.
Materiaali on tasokasta, käsittääkseni enimmäkseen lainaa - jo aloitus, "That´s What Love Will Make You Do" on täysi tyrmäys. Se onkin yhden suurimman idolini, tämän genren kuninkaan Little Milton Campbellin tuotantoa - ja Janivan versio on ihan alkuperäisen tasoa. Toinen herkkupala on keskitempoinen "Bitter Pill" - kuunnelkaa vaikka saksofoniaksentteja; tämä soppa kiehuu - ja kolmas ehdoton huippu on "One Heartache Too Late", joka kyllä kuuluu balladiosaston suosikkeihini ylipäätänsä. Kuten tämän lajin levyllä kuuluukin olla, tempot vaihtelevat mutta svengi pysyy - ja kun välillä sattuu kohdalle vähemmän ikimuistoinen sävellys, vievät poljento ja asenne siti mennessään.
Janiva on tehnyt jo aika monta levyä, ja myös laulanut muiden levyillä, mutta tämä on ainoa albumi jonka olen onnistunut saamaan käsiini - tai siis oli ennenkuin löysin koko rivin Spotifysta. Niitä muita en olekaan ehtinyt kuunnella kuin satunnaisesti, mutta koko hänen tuotantonsa vaikuttaa pysyttelevän tiukasti perusasioiden äärellä, riman ollessa korkealla - eli ihmekös se, että hän on tarkoin varjeltu salaisuus. Toisaalta olisi hienoa, jos joka talouteen ostettaisiin vaikkapa Madonnan tai Lady Gagan albumin sijasta Janiva Magnessin levy - mutta toisaalta minunkaltaiseni snobit eivät ehkä sitten voisi nauttia tästä levystä niin täysin rinnoin kuin minä nyt.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti