keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Maailman paras levy, osa 8: Beatles: Rubber Soul (1965)

Minun ensimmäiset kahdeksan omaa LP-levyäni olivat Beatlesin tekeleitä, ja niistä ensimmäinen ja kaikista rakkain on tämä levy. Olin tosin kuullut suurimman osan heidän platoistaan siinä vaiheessa, kun tämän hankin, mutta tämä oli ensimmäinen ihan omin käsin ostamani levy. Ja se kuuluu vieläkin kokoelmani parhaimmistoon... Tämä levyn ilmestyminen osui siihen taitekohtaan, jolloin nämä neljä liverpoolilaista velikultaa olivat kehittäneet kahden ja puolen minuutin poplaulut täydellisyyteen, mutta eivät vielä olleet seonneet guruihin ja huuruihin – eli tavallaan tämä on se levy heidän tuotannossaan, joka on ikääntynyt parhaiten; tämä kokonaisuus ikäänkuin lähtee liitoon eikä lässähdä missään vaiheessa.

Iloisella 60-luvulla LP-levyjä ei hiottu samalla tavalla kokonaisuuksiksi kuin useasti myöhemmin tehtiin; pikemminkin pantiin lätty pihalle heti kun purkissa oli tarpeeksi aineistoa. Ja Beatlesilla sitä riitti; esim armon vuonna 1965 tämä oli jo toinen albumillinen tavaraa, ja sen lisäksi bändi oli julkaissut pari sinkkua joita ei löytynyt levyiltä, ja muistaakseni vielä EP-levyn – eli yli 30 uutta esitystä kalenterivuoden aikana, ja esim. vuosina 1963-66 seitsemän LP:tä ja varmaankin sata laulua, joista suurin osa oli omaa tuotantoa ja hämmentävän monet tosi hyviä – ja Rubber Soul oli kokonaisuutenakin loistava.

Jo levyn tunnetuimmat hitit ovat hienoja – romanttinen ”Michelle”, kreikkalais-sentimentaalinen ”Girl”, stemmalaulun juhlakappale ”Nowhere Man” ja bändin ensimmäinen flirttailu itämaisten sointujen kanssa, ”Norwegian Wood”, mutta ihme kyllä monet ns täyteraidoista ovat vieläkin parempia. Ensimmäinen oma suosikkini oli päätöskappale ”Run For Your Life”, joka kaiken lisäksi oli tekstiltään jotakin muuta kuin bändin siihenastiset kädestäpitolaulut, ja myöhemmin esiin nousivat soulahtava ”The Word”, George Harrisonin varhainen helmi ”Think For Yourself” ja kaiken huippuna B-puolen kuolematon pikku poplaulu ”Wait”, jossa on kaikki Beatlesklassikon tuntomerkit; hieno sävellys, stemmalaulu ja joku pikku koukku (tässä tapauksessa tamburiinin käyttö säkeistöjen taukokohdissa) joka saa laulun pysymään mielessä.

Kaiken kaikkiaan, tätä levyä olen rakastanut jo yli kolmekymmentä vuotta, ja se kuulostaa vieläkin yhtä hyvältä kuin silloin kerran. Ehkä osittain nostalgisista syistä, mutta ennen kaikkea koska hyvä musiikki on ajatonta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti