Maailman paras levy, osa 7: Robert Cray: Shame + A Sin (1993)

Minä pidän bluesista, sen sinisävelistä ja “puhdistautumisen tunteesta” sitä laulaessa tai kuunnellessa. Ja minä pidän soulista, sen intohimosta ja sykkeestä. Ja jos nämä kaksi sekoitetaan ja esitetään sopivan modernisti, perinteitä kunnioittaen mutta omaan visioon luottaen, on se periaatteessa parasta musiikkia, mitä tiedän.

Tämäntyyppisen musiikin johtotähti viimeisen 25 vuoden ajan on ollut Robert Cray. Hän ei varsinaisesti ole keksinyt mitään uutta – mutta hän on kerran toisensa jälkeen näyttänyt osaavansa sekä tehdä että tulkita sinisäveliä modernilla mutta ajattomalla tavalla, ja peräti saavuttanut tämän kykynsä avulla sellaista suosiota, mitä moni muu nimenomaan mustan musiikin tulkki ei koko elinaikanaan saanut. Ja hän on tehnyt vinon pinon hyviä levyjä, joukossa pari oikein loistavaa, ja kaikkein paras on tämä. Kaiken lisäksi minulla on kerran ollut onni kuulla nuorta herra Crayta klubikeikalla, joskus alkuvuodesta 1985 Kårenilla Turussa. Silloin tämä levy ei ollut vielä ilmestynyt, enkä itse ollut ymmärtänyt hänen suuruuttaan – mutta siitä se silloin lähti.

”Shame + A Sinissä” on kaikkea sitä, mikä tekee Robert Craystä niin hyvän. Hänellä on hyvä lauluääni, ja hän soittaa kitaraa juuri niin kuin minusta pitääkin; kohtuullisen minimalistisesti, dynaamisesti – ja tarpeeksi vähän. Ja ennen kaikkea hän – ja hänen bändikaverinsa – tekevät lauluja, joissa hyvä teksti ja mieleenpainuva sävellys, joka ei seuraa kaikkein kuluneimpia sointukulkuja, kohtaavat sovituksessa, jossa on tilaa juuri äsken luettelemilleni elementeille – eikä liikaa ylimääräistä kamaa.

Tämän levyn kappaleista vaikkapa ”Passing By”, ”Leave Well Enough Alone” tai iki-ihana moderni blueshelmi ”I Shiver” ovat sellaisia, joita voisin kuunnella kuinka paljon hyvänsä. Mutta itse asiassa levyn yhdeksän esitystä ovat kaikki vähintään kelvollisia – joskin aloitusbiisin valitus verojen maksamisesta on minusta vähän paksua ottaen huomioon sen, että artistimme varmaankin tekee ihan siedettävää tiliä verojen jälkeenkin.

***

Jälkihuomautus: Hyvä musiikkihan ei vanhene, mutta hyvät artistit kylläkin - ja joskus se johtaa onnistuneeseen lopputulokseen, toisinaan taas väsähtämiseen ja urautumiseen. Minusta Robert Crayn viimeismmät levyt eivät ole vastanneet hänen 80- ja 90-lukujen mestariteoksiaan, vaikka niiltä onkin löytynyt yksittäisiä helmiä - mutta tänä syksynä ilmestynyt uusin albumi "Nothin´ But Love" on muutaman kuukauden kulutuksen jälkeen matkalla kohti klassikkoasemaa. Siinä tapauksessa minulla voi olla syytä palata asiaan ensi vuoden puolella...