torstai 8. marraskuuta 2012

Maailman paras levy, osa 5: Millie Jackson: Caught Up (1974)

”Uuuh, beibi... Tule luokseni, niin näytän mitä mamma/pappa osaa tehdä... Voi joo...” Tai sitten ”Hikoile kanssani, unohda murheesi! Pyöritä pehvaasi biitin tahtiin... Huh!” Yksi soulmusiikin tunnusmerkeistä on se, että suuri osa siitä on varsin tilannehakuista, tai miten sen nyt sanoisikaan, ja siitä syystä se voi olla esim albumin mittaisina annoksina aika uuvuttavaa, varsinkin jos haluaa kuunnella sitä seesteisesti sohvassa istuskellen – ja toisaalta ehkä sopimattomia myös esim. autoiluun, koska sen kuuntelussa on ilmiselvä innostumisen ja muun oleellisen unohtamisen vaara. Kun suuri osa alan helmistä sen lisäksi on ilmestynyt ensi kädessä sinkkuina, on alalta vaikea löytää sellaisia alun perin LP:nä ilmestyneitä kokonaisuuksia, jotka pitäisivät kutinsa samalla tavalla kuin esim. rocklevyt yleensä. Onneksi poikkeuksiakin on.

Yksi suosikkiäänistäni on Millie Jackson. Hän kuuluu siihen tummien alttojen sarjaan, jonka jäsenet pystyvät laulamaan niskakarvani pystyyn alta aikayksikön – ja hänen kulta-aikansa sattui 70-luvulle, jolloin musiikin äänimaailma yleisesti ottaen oli herkullisimmillaan, ennen syntikoiden ja muiden hirvitysten voittokulkua (tosin osa 80-luvun musiikin viehätyksestä voi olla karmeassa äänimaailmassa... mutta se on toinen juttu). Hän teki sarjan loistavia albumeja, joista tämä on ehkä kaikkein herkullisin, ja kaiken lisäksi tämä sisältää yhden niistä ”rap-kokonaisuuksista”, joita Ms Jackson sitten teki joka levylle – jossa hän yhdisti jonkun hiteistään puhuttuihin osuuksiin, joissa hän useimmiten kertoili totuuksia rakkauden kiemuroista. Kuvailtuna tämä kuulostaa kornilta, mutta levylläkin ainakin tämä toimii . ja voi vain kuvitella, minkälaisen tunnelman hän on saanut aikaan keikoillaan.

Tämän levyn selkäranka ovat kuitenkin hyvät biisit, hyvin sovitettuina, laulettuina ja soitettuina. Minuun tehoaa se paksun basson, rumpujen, urkujen ja jousien äänimaailma joka vietiin huippuunsa juuri noin 1975 esim Stax-yhtiön levyillä ja juuri tällä platalla, joka sittemmin degeneroitui diskoksi – mutta vielä tämän levyn ilmestyessä biitti hengitti ja svengasi kuin tauti, hieman epämuodikasta mutta ah niin osuvaa ilmausta lainatakseni. Kuunnelkaapa vaikka ”All I Want Is A Fighting Chancea” – ellei puntti vipata, olisi syytä harkita lääkärissä käyntiä...

Jälkihuomautus: Tämähän on näköjään enemmän artistiesittely kuin levyarvostelu - kehun Millien ääntä (syystäkin) ja soundia, ja sitten nimeän kuin ohimennen yhden leyn biiseistä. Minulla taitaa itse asiassa olla hyllyssäni hänen neljä ensimmäistä albumiaan (ja tämä on niistä se neljäs), ja itse asiassa niistä voisi kehua minkä tahansa koska kama on paitsi korkea- myös tasalaatuista, joskin ehkä pitemmän päälle myös hieman samankuuloista. Debyyttialbumin "Child Of God" on yksi parhaista kuulemistani soulballadeista, kun taas kakkoslevyn "I Cry" ja "Hypocrisy" ovat sitä uhkaavaa mid/uptemposoulia jota voisin kuunnella vaikka siinä laulettaisiin mistä, ja joka juuri tietyn ilmavuutensa perusteella on tanssittavampaa kuin mikä tahansa diskobiisi. Ja niin edelleen...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti