Maailman paras levy, osa 4: John Hiatt: Bring The Family (1987)

John Hiatt on yksi niistä kestosuosikeista, jonka uusi levy yleensä on jonkinlainen tapaus musiikillisessa arjessani. Mies on levyttänyt säännöllisesti noin kolmenkymmenen vuoden ajan, ja itse kiipesin kyytiin vuonna 85 ”Warming Up To The Ice Age”-levyn myötä. Sen seuraaja, ”Bring The Family”, onkin sitten jo täysi klassikko. Ensinnäkin soundi on nin hyvä – basso (Nick Lowe), rummut (Jim Keltner), kitara (Ry Cooder), vähän pianoa tarvittaessa (sankarimme itse) – josta voikin jo arvata, että toiseksikin soitto kulkee kuin juna, kolmanneksi biisit ovat hyviä, ja kaiken kruunaa herra Hiattin vahvasti elämänmakuinen ääni.

”Elämänmakuinen” on minusta käsite, jota aina välillä käytetään väärin, antamalla sen tarkoittaa elähtänyttä tai muuten vain rankan elämisen ja olemisen merkitsemää – ja vaikka John Hiattin elämään mahtuu näitäkin, olisin sitä mieltä että hänen äänensä ja laulunsa ovat elämänmakuisia siten, että niissä on sekä huippuja että pohjia, että ennen kaikkea sitä tunnelin päässä kajastavaa valoa. Kuunnelkaapa vaikka ”Have A Little Faith In Me” tai levyn päättävä täystyrmäys ”Learning How To Love You”, niin ehkä käsitätte mitä haen takaa. Kuulin viimeksimainitun ensi kertaa 22-vuotiaana kloppina, mutta vielä nyt, yhtä monta vuotta myöhemmin, se on yhtä tosi.

Toinen asia, joka on John Hiattin osaamisen ydinaluetta, on tunne-elämän pimeämmän puolen ja sydänsurujen kuvaaminen – tällä levyllä vaikkapa lauluissa ”Stood Up” (jossa kyllä on myös sitä toivoa) tai ”Lipstick Sunset”. Ja taas kerran, tämä levy on sikäli ehtaa kasaria, että se on levytetty ujelluksen, läiskähdysten ja kompressoidun kaiutuksen yhtenä kultavuonna 1987, mutta sen äänimaailma on lihaa ja verta, oikeita kuusikielisiä sointuja ja aito komppiryhmä joka tietää, mitä pitää soittaa ja mitä jättää soittamatta. Tämä on, jotain arvostelua lainatakseni, sitä ruisleipää – vaikka se ei aina maistuisi niin jännittävältä, siihen on hyvä palata kun kaikki kuorrutetut herkut alkavat tympiä. Ja niinpä se onkin kestänyt ajan hammasta paljon paremmin kuin suurin osa kyseisen vuosikymmenen aikana tehdyistä levytyksistä.