Tuomari Nurmio on kuulunut suosikkiartistieni ulkorenkaaseen siitä asti, kun nuorena teininä satuin kuulemaan "Valo yössä"-biisin ja jäin koukkuun sen nyrjähtäneeseen tulkintaan - ja tilattuani Epeltä pari sinkkua, minulle kolahti myös "Kurja matkamies maan", joskin iloani himmensi se, että rakas isoäitini pahoitti mielensä Tuomarin version kuultuaan. Sittemmin olen hänen levytyksiään kuunnellut tuon tuosta, ja onnistunut bongaamaan miehen livenäkin, jopa Kaustisella (jossa mummot taas tykkäsivät...)
Vaikka tämä Suomen Tom Waits on nyrjähtäneenäkin vähintään hyvä, ovat minulle kaikkein mieluisimpia hänen ns. viihteelliset levynsä, ja etenkin tämä "Tanssipalatsi", jossa hän pääsee toteuttamaan itseään oikein suuren orkesterin kanssa, versioiden etupäässä omia varhaisempia tekeleitään. Useimmat niistä ovat isolla soundilla oikein hyviä - joskin esim. "Ramona" ei sanottavasti eroa alkuperäisestä - ja joukossa on oikein loistavia esityksiä. "Kultaa ja kunniaa" on miltei soulpoppia, "Ruusunen" matelee jonkinlaisena bluesviritelmänä. Orkesteri tekee myös hyvää esim. "Punaisen planeetan" biiseille, joiden alkuperäissovitukset eivät oikein istuneet minun korvaani, mutta "Laaksossa" ja "Ota minut mukaan" ovat tässä yhteydessä enemmän kuin paikallaan.
Albumin suurin hetki - joka on ihan suomalaisen populaarimusiikin koko historiassakin sitä terävintä kärkeä - on lopetus "Ikuisesti minun", jossa meksikolaissävytteiset torvet ja jousisovitus nostavat rytmivetoisen tarinan hengästyttävään kliimaksiin, tilaan johon levyä ei oikeastaan voi muuta kuin lopettaa. Tässäkin tapauksessa minusta sovitus kantaa, siinä missä "Hullun puutarhurin" versio jää sätkyttelemään paikalleen. Ehkä tämä on pinnallistettua Tuomari lightia, mutta lakiakin voi soveltaa...
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti