168. Heikki Salo: Hiili (2012): Räminän riemuvoitto

Heikki Salo on hieno mies - jos minua oikein kovistellaan nimeämään paras suomalainen lauluntekijä, voi olla että loppujen lopuksi päätyisin häneen, vaikka kilpailu onkin kovaa, ja kaiken lisäksi hän esittää tekeleensä osaavasti ja vetoavasti. Itse asiassa hän on nimenomaan ns. laulaja-lauluntekijäksi hämmentävän hyvä laulaja minun korvissani, vaikkei omistakaan mitään varsinaista Suurta Ääntä.

Ja tämä on hieno levy - koko hänen "toinen tulemisensa" levyartistina, joka alkoi Salorantala Soi:n kakkoslevystä 2009, on ollut tasoltaan ihan Miljoonasateen veroista, ja nyt ollaan jo lähellä täysosumaa. Siinä missä yksi Miljoonasateen vahvuuksista oli monipuolisuus - skaala venyi sen suuremmitta tuskitta populaarimusiikin laidalta toiselle - on tämä uusi, Tulipalo-orkesterin säestämä sooloura selvemmin rockia, kitaroinnin astuttua selvästi koskettimistojen tilalle vetovastuuseen. Se voisi johtaa ykstotisempaan antiin, mutta herrojen sovitustaidot ja ennen kaikkea sävellysten hyvyys varmistavat ettei kokonaisuuteen tarvitse pelätä pitkästyvänsä.

Toisaalta Salon tekstit ovat aina kuuntelemisen arvoisia. Tällä levyllä hän on lisäksi minimoinut ns. kuplettiosaston, joka johti erinäisiin aika tuskastuttaviin välisoittoihin Miljoonasateen levyillä - ainakin minun korvissani linja on tiukempi, mikä on vain hyvä asia niin kauan kun vaihteluvaraa silti riittää. Aloitus, "Knokattu", on ripeä rockveto, "Postipoika" on vetoava tarina, "Naakat Pohjanmaan" kunnon maantiebiisi, "Ampiainen" taas jotain muuta - minun on vaikea nimetä varsinaisia suosikkeja, koska tähän mennessä miltei joka kuuntelulla on noussut esiin uusi suosikki.

Pitänee vielä todeta, että uskallan kehua tämän levyn tässä yhteydessä jo nyt, vaikka pääasiallinen kriteerini kirjoittamiselle on ollut nostaa esiin sellaista musiikkia, joka kestää kuuntelua kauemminkin, koska olen tätä nyt kuunnellut keväästä asti - en jatkuvalla soitolla, vaan aina silloin tällöin, ehkä kerran kahdessa viikossa, ja se kuulostaa vielä yhtä hyvältä kuin ensimmäisellä yrityksellä ellei peräti paremmalta. Todellinen räminän riemuvoitto siis, varsinkin koska korvani yhä enemmän arvostavat hillitympiä äänimaailmoja ainakin yleisellä tasolla.