Mikä tekee musiikista ajatonta? Asiasta voitaneen olla monta mieltä, ja ehkäpä käsitettä ei vielä voida soveltaa tällä vuosituhannella julkaistuihin levyihin, mutta jos yritän taas kerran kerrata niitä kriteerejä, joita minun kirjoissani sovelletaan musiikkiin, jota oletettavasti tulen kuuntelemaan loppuelämäni ajan, siihen tarvitaan hyviä sävellyksiä, hyvä laulaja, sanoituksia jotka eivät ole liian räikeästi kiinni jossain hetken asenteissa, ja jollakin tavalla maanläheinen tuotanto.
Rosanne Cash on arvatenkin saanut osan "ajattomuuden taidostaan" verenperintönä, mutta hän on minusta onnistunut tekemään itsensä kuuloista musiikkia eikä jäämään isänsä varjoon - mutta ei myöskään kääntänyt hänelle selkäänsä; duetto "September When It Comes", joka lienee yksi viimeisistä Johnnyn levyttämistä laulutulkinnoista, on koskettavuudessaan pysähdyttävä, mutta ei suinkaan levyn ainoa kohokohta. Muita ihokarvojen nostattajia ovat mm. nimikappale, jonka melodia kuuluu melankolian aateliin, ja jonka säestys slideinen ja sähköpianoineen jotankin sitoo yhteen Liverpoolin, Nashvillen ja Memphisin, samaan sarjaan kuuluvat "Closer Than I Appear" ja "Hope Against Hope" sekä astetta akustisempi "I´ll Change For You", jossa duettokaverina on Steve Earle.
Rosannen ääni ei sinänsä mitään duettoja kaipaa, se on - sanotaan nyt klassinen, etten ryöstöviljele vain yhtä adjektiivia - ilmeikäs, vahva olematta mitenkään päällekäyvä, ja pysyy nuotissa. Vielä pitää kehua John Leventhalin tuotanto - sähköiset ja akustiset elementit soivat kauniisti yhteen, levy on jämäkkä mutta kevyt. Ajattoman jälkeen toiseksi eniten käyttämäni kehumasana taitaa olla "ilmava", ja juuri sitä tämä levy on, alusta loppuun.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti