Ensin alkuun minä en ollenkaan käsittänyt tämän orkesterin hienoutta. Soundi oli jotain popjatsia joka selvästi oli suunnattu värikkäitä drinkkejä lipittäville jupeille, ja laulaja oli sietämätön inisijä. Kunnes minulle kerran – eräissä joulujuhlissa – välähti kuinka hieno biisi onkaan ”Undantag”. Ja sen jälkeen tuli muita, melkein yhtä hienoja esityksiä, ja vielä aika monta.
Levy, joka niissä joulujuhlissa myös kokonaisuutena kolahti, oli juuri tämä BKO:n 90-luvun ja neljä ensimmäistä albumia kattava kokoelma. Myöhemmin, kun olen tsekannut ko. albumit kokonaisuudessaan, olen voinut todeta valintojen tälle albumille olleen varsin onnistuneita – muitakin hyviä kappaleita löytyy tietenkin, mutta en itse vaihtaisi tältä levyltä kuin pari kolme esitystä toisiin.
Suurimmat helmet ovat juuri kuubalaisesti kaihoisa ”Undantag” ja bändin alkuaikojen suurin hitti ”Hon är så söt”, jonka pianovetoinen jazzsointi onkuin suoraan edesmenneen Jan Johanssonin nuottikirjasta, mutta muitakin helmiä on; soulveto ”Allt ljus på mig”, bossahtava ”Ett och noll”, latinalaismerikkalaisesti kaihoisa ”Fyrarättersmål” ja niin edelleen. Ehkä koko levyn tärkein anti on se, miten vaivattomasti tämä orkesteri liikkuu eri tyylilajien välillä, kattaen melkein koko mustan populaarimusiikin kirjon, kuulostaen silti koko ajan omalta itseltään.
Bo (Kasper) Sundströmin ääni on tavallaan ryhmän musiikin heikoin lenkki – pidin häntä siis ennen inisijänä – mutta tarkemmin kuunneltaessa hänen laulusuorituksensakin muuntuvat eri tyylilajien mukana niin, ettei hän ainakaan ole kokonaisuuden tiellä. Ja se kokonaisuus on musiikkia, joka soi yhtä hyvin autossa, juhlissa kuin myös esim. yöllä juhlien päätyttyä, kun nauttii vielä tilkan punaviiniä ennenkuin menee nukkumaan – sinisävelien tuudittamana.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti