Muutama vuosi sitten poismennyttä Little Milton Campbellia ei koskaan oikein laskettu bluesin tai soulin suurten nimien joukkoon, ehkäpä koska hän luovi sujuvasti eri tyylilajien välillä, tai ehkä välillä muistutti hieman liikaa B B Kingiä tai Bobby Blue Blandia, ja koska hän omien originaalien ohella koko ajan levytti myös omia versioitaan muiden hiteistä. Oli miten oli, hän ehti tehdä viisikymmentävuotisen levytysuransa aikana hämmästyttävän määrän hienoa musiikkia, ja ehkä kaikkein parhaat esimerkit ilmestyivät 1960-luvulla legendaarisen Chessin nimissä.
Tämä kokoelma – joka siis kuuluu Chessin materiaalista 1970-luvulla julkaistuun, ansiokkaaseen tuplalevyjen sarjaan - kattaa yhdeksän vuotta, joiden aikana Little Milton periaatteessa siirtyi jazzahtavasta suurellä bändillä soitetusta bluesista soulimpaan, pelkistetympään ilmaisuun – joskin esim. perinteinen blues koko ajan kuului ohjelmistoon. Tuon alkuajan helmiä ovat esim. dramattinen ”Blind Man” sekä ”Welcome To The Club”, jotka molemmat edustavat hitaampaa osastoa, kun taas ”Drifin´ Drifter” on nopeampi, soulimpi helmi.
Ajanjakson puolivälissä hän teki levyn ”Little Milton Sings Big Blues”, joka sinänsä on miellyttävä paketti, mutta joka samalla toi esiin yhden hänen ”heikkouksistaan”, se kun oli alusta loppuun lainatavaraa. Hyvin pätevästi ja vetoavasti esitettyä juurikamaa, useasti originaalit jopa päihittäen, mutta kuitenkin toisten tunnetuksi tekemää.
Kokoelman loppupuolella on sitten hänen soulahtavimpia helmiään; kumpikaan näistäkään ei ole hänen oma biisinsä, mutta versiot ovat ne definitiiviset – ”Grits Ain´t Groceries” ja etenkin ”More And More” iskevät yhdistelminä aika pelkistettuä komppia, jossa basso ja rummut svengaavat kuin tauti, ja teräviä torviriffejä.
Kaiken yllä leijuu Miltonin ääni, joka ehkä olisi saanut enemmän tunnustusta jos hän olisi tehnyt uraa nimenomaan laulajana – koska hänen sinänsä aika laajassa omassa sävel- ja sanatuotannossaan ei ole helmiä ollenkaan niin suuressa määrin kuin hänen levytetyssä aineistossaan kokonaisuutena – mutta hän kuului kyllä niihin, jotka kykenivät laulamaan henkeä myös latteampiinkin sävelkulkuihin.
Teknisesti tämä albumi ei sinänsä ehkä kuuluisi millekään maailman parhaiden listalle, koska se on nimenomaan kokoelma, ja neljästä levypuoliskosta yksi on pyhitetty suoraan sanoen huonolle liveäänitykselle (mikähän logiikka senkin mukaanottamisessa on iollut, koska hyviä studioraitojakin olisi ollut vaikka kuinka), mutta ne kolme ensimmäistä puolta ovat niin komea otos että annan tämänkin anteeksi.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti