45. Chicago: XIV (1980): Dinosaurus voimissaan

Varhaisteinivuosinani minulla oli ystävä, jonka isoveli oli muusikko ja torvisoittokunnan varajohtaja, ja niinpä talon levyhyllystä löytyi kaikennäköistä hienoa, jota ei tavallinen listamusiikin kourissa riutuva nuori olisi edes päässyt kuulemaan, niinkuin esim. Chicagon alkutaipaleen kunnianhimoiset torvikaahaukset. Koska minua kuitenkin torvisovituksia enemmän kiehtoivat hyvät kappaleet ja kokonaissointi, tämä yhtyeen tuotannossa tuntijoiden mielestä vähäisempi lätty oli huomattavasti enemmän minun mieleeni.

Tämän levyn jälkeen Chicago lipesi hittijahdissaan stadionrockiin ja pääsikin samalla takaisin listoille, mutta samalla bändin viehätysvoima väheni huomattavasti. Parhaat Chicagon levyistä olivat juuri sellaisia kokonaisuuksia, joilta saattoi seuraavaksi kuulla mitä tahansa, ja tämä levy oli tavallaan kehityksen huipennus – ja ilmeisesti juuri siitä syystä ensimmäinen bändin historian aikana, joka ei noussut listoille, niinkuin eivät tehneet siltä lohkotut sinkutkaan.

Monipuolisuus oli siis vielä valloillaan vuonna 1980 - niinpä tältä löytyy Peter Ceteran balladeja (”Upon Arrival”, ”Birthday Boy”, ”Song For You” ja kaiken kruunava “Where Did The Lovin´ Go”), funkahtavaa menoa (”Thunder & Lightning” tai ”Hold On”), suoraa rockia (”The American Dream”) ja enempi keskitien popmusiikkia – melkein kaikki kappaleet olivat hyviä sävellyksiä, ja kunnon torvisektiota ei voita mikään silloin kun se on sovitettu sopivasti aisoihin.

Chicago taitaa kuulua kaikkein parjatuimpiin popmusiikin dinosauruksiin – ja ihan syystä, jos esim. kuuntelee heidän 80-luvun tuotantoaan, joka tietyllä tavalla on kuin vesipöhöisen aikuisrockin määritelmä – mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että monet yksittäiset kappaleet ja jotkut albumit (minun kirjoissani tämän lisäksi edeltäjä, eli tietysti Chicago 13) ovat jopa loistavia. Ja nykyisin, kun listoilla mellastavat aivan toiset nimet, löytyy aikuisrockin historiasta paljon mielenkiintoista keski-ikäistyvälle popfriikille.

Niinkuin monet muutkin teinivuosien suosikkilevyni, tämä on ollut välillä poissa kierrosta kun C-kasettikopio on turmeltunut, mutta jostain syystä olen sen saanut CD:nä käsiini, ja nyt se taas välillä soi – keski-ikäisen elämän taustana. Ehkä se on luonnollisempi olotila Chicagon musiikille – mutta minuun se meni täydestä jo ilmestyessään.