keskiviikko 27. toukokuuta 2009

34. Peter LeMarc: Det finns inget bättre (1992): Sinisilmäsoulia

Yksi popmaailman ”taitolajeista” on sellainen pehmeähkö, souliin kallellaan oleva, usein vuolassanaisesti ihmissuhdeongelmista kertova pop, jota myös sinisilmäsouliksi kutsutaan. Se on usein varsin tunteikasta ja jopa suurellista musiikkia, johon ei epäröidä heittää esim. jousia tarpeen vaatiessa, ja aika usein se voi huvittaa tai jopa nolottaa, kun artisti oikein heittäytyy... mutta toisaalta se voi oikeaan osuessaan olla juuri sitä soittoa ja laulua, joka iskee sydänalaan ja jää sinne.

Yksi kyseisen alan taitureista, joka minun korvissani osuu huomattavan usein oikeaan, on Trollhättanin lahja maailmalle, Peter LeMarc, joka on tahkonnut tätä sarkaa jo 80-luvun alkupuolelta, tähän mennessä jo muistaakseni kolmentoista albumillisen voimalla. Etenkin 90-luvulla hän oli voimissaan, kohokohtana tämä levy jonka 14 kappaleesta lähes jokainen selviää tuon nolotusriman yli. Tässä vaiheessa pitää tosin hieman tarkentaa määritelmää; hän on enemmän kuin "pelkkä soulmies" vaikka osaa senkin tyylilajin - mutta haenkin tunnelman pikemmin kuin musiikkityylin määritelmää.

Miehen sävel- ja sovitusmaailma on siis monipuolinen - tällä levyllä on suoraa rokkia (”Ge henne tid”), springsteenmäisiä hymnejä (”Ända till september”), folk/kantrikaikuja (”På andra sidan bron”), laulelmaa (”Älskarens kors”), perinteinen ”illan viimeinen hidas” (nimikappale) sekä pianovetoisia balladeja (”Tootoolah”), ruotsalaiseen tapaan hyvin sovitettuina ja soitettuina. Tekstit ovat nimenomaan ihmissuhdetematiikkaa ja ihan päteviä, joskus jopa oikein hyviä. Minua miellyttää PeterLeMarcin ilmeikäs lauluääni; hän kuuluu siihen pieneen joukkoon, joka osaa laulaa myös hiljaa – itse asiassa perinteinen kailotus, jota kaikki osaavat, on hänen heikoin puolensa.

Tämä levy on muistaakseni ilmestynyt loppusyksystä 1992, mutta minun soittimessani se viihtyy parhaiten kesäyössä – jossakin lupausten ja kaihon välimaastossa. LeMarcin musiikissa on aimo annos sitä melankoliaa, jota pidetään nimenomaan suomalaisena erikoisuutena, mutta joka hallitaan myös länsinaapurissamme; ehkä se loppujen lopuksi on juuri tämä kuorrutus, joka minut lopullisesti voittaa puolelleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti