29. Kinks: Face To Face (1966): LP-levy taiteellisena statementtinä, osa 1

Nykyisin, kun useimpien artistien uusien albumien väli saattaa venähtää useampaankin vuoteen, on vaikea käsittää, miten esim. 60-luvulla yksi ja sama bändi saattoi pukata pihalle kaksi tai jopa kolme albumia vuodessa, ja vielä EP:t ja sinkut päälle – ja eritysiesti, miten nämä albumit joissakin tapauksissa sisälsivät vain omia biisejä, ja vielä hyviä sellaisia. Paras esimerkki tästä on tietysti Beatles, mutta hyvänä kakkosena taitaa tulla The Kinks.

Tämä levy on juuri Beatlesien joidenkin lättyjen ohella paras esimerkki monipuolisesta popklassikosta ajalta, jolloin LP-levy muuna kuin vain rykelmänä juuri levytettyjä lauluja oli löytämässä muotoaan. Kinksin tapauksessa tämä tarkoitti sitä, että koko pitkäsoiton mitalla Ray Daviesin pikku tarinoista muodostuu ikäänkuin novellikokoelma tai elokuva, jossa tietyt yhteiset piirteet (nostalgia, hienovarainen ironia sekä sosiaalisen että yksilöllisen käyttäytymisen kommentointi ikäänkuin sivusta) kulkevat punaisena lankana laulukokoelman läpi. Soitto ja sovitukset eivät ehkä täysin vastaa visioita – välillä tuntuu kuin orkesteri koostuisi iloisista amatööreistä – ja se johtuu varmaankin aika pitkälle juuri tuosta levytystahdista; vielä tässä vaiheessa ei biisiä kohti käytetty hirvittävästi aikaa.

Oli miten oli, levyltä löytyy vauhtipaloja kuten ”Party Line” tai ”Holiday In Waikiki”, music hall-iloittelua niinkuin ”Dandy”, mietteliäämpiä hetkiä kuten ”Too Much On My Mind”, jopa musiikkibisneksen kritiikkiä (”Session Man”) – ja tietysti jokunen rakkauslaulukin. Kaiken huippuna on sitten vielä ”Sunny Afternoon”, joka on yksi 60-luvun ja miksei koko pophistorian suurimmista klassikoista – laiskasti rullaava hymni, joka maalaa kuvan mätkyihinsä hukkuvasta ”herrasmiehestä” käyttäen tehokeinona mm. ovelasti laskevaa bassokuviota joka varmaankin kuuluu genren helpoimmin tunnistettaviin.

Valitettavasti tämä levy minun kohdallani liittyy läheisesti LP-levyn historiaan myös siten, että ehdin hankkia sen kokoelmiini hyvissä ajoin ennen CD:n läpimurtoa. Nykyisin se monien kohtalotovereidensa kanssa on kulutuksessani joutunut paitsioon, koska minulla on yksi ainoa levysoitin joka on kiinni ajassa ja paikassa, mutta suurin osa kulutustapahtumistani tapahtuu ympäristöissä, joissa tarjolla on ainoastaan digitaalisia toistomahdollisuuksia. No, toisaalta Kinksin 60-luvu levyt on julkaistu uudelleen monien lisäraitojen kanssa; ehkäpä sitä pitäisi kaivaa kuvetta...